Kun elämä ei ole pelkkää Pridea

Kesäkuun pinkkipesu

Mitä parhainta heinäkuuta, mun rakkaat lukijat ja seuraajat. Kesäkuu vilahti ohi aika nopeaa tahtia ja kesähän on hyvänen aika jo puolivälissään. No, ”on vielä kesää jäljellä”, laulaisi joku nimeltä mainitsematon porilaisrasisti.

Tänään haluan puhua tärkeästä aiheesta. Nimittäin Pridesta. Pride Month oli ja meni, mutta keskustelu aiheesta ei lopu, eikä sen pidäkään loppua. Tämä kirjoitus olkoon avausosa kirjoitussarjalle, joka avaa hieman ovia oikeasti näiden ihmisoikeusloukkausten keskellä elävän ihmisen elämään. Tänään puhun Pridesta ja siihen liittyvistä teemoista kuitenkin lähinnä vain yleisellä tasolla.

Pride Month – juhlaa vai pakkopullaa?

(c) Tommy Lindholm

Mitä Pride tuo juuri sinulle mieleen? Voisin veikata, että hyvin suuri osa ihmisistä vastaisi tähän kysymykseen ne ainaiset firmojen ja järjestöjen sateenkaaritaustakuvat sosiaalisessa mediassa. Ne kertomukset siitä, kuinka me kaikki ollaan yhtä tärkeitä ja kaikki on yhdenvertaisia.

Kysymys kuuluu kuitenkin, käytiinkö Stonewallin mielenosoitukset 50 vuotta sitten, jotta jättimäiset firmat voisivat maksimoida kesäkuun myyntinsä sateenkaariväestöllä ratsastamalla? No ei tosiaankaan käyty.

Jos Stonewallin mielenosoitukset eivät ole tuttuja, kyseessä siis on aika lailla tasan 50 vuotta sitten käydyt mellakat ja vastarinnat Stonewall Inn -nimistä yökerhoa vastaan tehdyssä poliisiratsiassa. Stonewall Inn oli tuolloin New Yorkissa tunnettu homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen kohtaamispaikka. Poliisin ratsia ravintolaan käynnisti väkivaltaiseksi äityneen mellakan. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun maailmassa osoitettiin näkyvästi mieltä vähemmistöjä syrjivää järjestelmää vastaan.

Stonewallin mellakoiden vuosipäivänä, vuonna 1970, järjestettiin ensimmäinen gay pride. Tästä on lähtenyt koko ”pride movement” liikkeelle. Toki myös Kuuban homojen vankityöleirit ja niistä uutisointi oli aiheuttanut mielenosoituksen Valkoisen Talon edustalla vuonna 1965. Varsinaisen pride-liikkeen syntynä pidetään kuitenkin Stonewallin mellakoita vuonna 1969.

Pinkkipesua parhaimmillaan

Nykypäivänä Pride on kasvanut maailmanlaajuiseksi liikkeeksi. Pride -tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöjen oikeuksista taistellaan enemmän, laajemmin ja näkyvämmin kuin koskaan. Se, jos joku, nostaa toivon ihmiskuntaa kohtaan.

Vähemmistöt eivät kaipaa Facebookin Pride-logoja. Vähemmistöt eivät kaipaa yritysten sanahelinää. Me ei kaivata pääministeriä Pride-kulkueeseen. Varsinkin, kun hän on pari viikkoa sitten heittänyt translapset ja -nuoret bussin alle nuollakseen Keskustan peräreikää. Toi jos joku, on pinkkipesua parhaimmillaan. And don’t get me wrong, on hienoa, että yritykset/muut tahot tukevat Pridea. Kyse on siitä, että suurin osa näistä tahoista ei laita tikkua ristiin sateenkaarioikeuksien puolustamiselle muuten kuin Priden aikaan ja tekevät tämän vain mediahuomion/kasvaneen kassavirran toivossa. Me vähemmistöt ollaan hei olemassa muinakin aikoina!

Mitä vähemmistöt kaipaavat, on todellista oikeuksien puolustamista ja myös niiden toteutumisen ”valvontaa” päivittäisessä elämässä. On sitten kyse transsukupuolisten väärinsukupuolittamisesta tai homopojalta utelu hänen seksielämästään. Nämä täytyy jäädä pois. You can’t let shit like that just slide.

Homous on siitä mielenkiintoista, että se tuntuu liitettävän kerta toisensa jälkeen suoraan seksiin. En käsitä. On homoja, jotka ovat seksuaalisesti erittäinkin aktiivisia, on myös homoja, jotka harrastavat seksiä ihan ”keskimääräisen” määrän. On myös homoja, jotka eivät harrasta sitä ollenkaan. Aivan kuten heteroissakin. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta valitettavasti se ei näytä sitä olevan.

Translaki on asia, jonka puolesta Pridessa taistellaan tällä hetkellä eniten. Se on aiheena ajankohtaisin. Se on itse asiassa ollut sitä jo pitkään, mutta on monesti jäänyt muiden teemojen varjoon. Suomi on ainoa Pohjoismaa, joka vaatii ihmiseltä hedelmättömyyttä, jotta hän voi korjata sukupuolensa henkilötodistukseen. Translaissa on useita muitakin kohtia, jotka tulee korjata välittömästi. Yhtenä mainittakoon sukupuolenkorjausprosessin ”portinvartijuus”. Tällä tarkoitan sitä, miten prosessi Suomessa toimii. Ensiksi käyt vähintään vuoden (useimmiten enemmänkin) todistelemassa tuntemuksiasi lääkäreille, psykiatreille yms. Tämän kaiken jälkeen se lääkäri tekee päätöksen siitä, oletko ”tarpeeksi trans” jatkamaan prosessissa. This is fucked up. Kyse on henkilön omista tuntemuksista. Prosessin tulisi perustua henkilön omiin kokemuksiin itsestään, eikä lääkärin näkökulmaan.

Vähemmistöt ja syrjintä ovat olemassa myös heinäkuussa

Tämä on lause, joka kiteyttää koko teeman. Kun koittaa ensimmäinen päivä heinäkuuta, yritysten logot Facebookissa vaihtuvat perinteisiin ja sateenkaariteemat unohtuvat. Samalla yleensä unohtuvat myös oikeuksien puolustaminen. Todella toivon, että nämä firmat pitävät edes huolta siitä, että heidän korporaatioidensa sisällä LGBTIQ+ -oikeudet pitävät kutinsa.

Ne tahot, jotka oikeasti tukevat pridea, ovat oikeasti puolustamassa vähemmistöjen oikeuksia ja ovat oikeasti feministisiä, eivät tarvitse pinkkipesua. Niiden ei tarvitse vaihtaa profiilikuviaan. Miksi? Koska niiden toimintamalleista ja teemoista käy ilmi tasa-arvo jo muuten. Niiden ei tarvitse mainostaa tukevansa tasa-arvoa, koska ne näyttävät sen teoillaan.

Sinulle, yksityishenkilö, joka haluat tukea tasa-arvoa ja oikeuksien toteutumista, annan yhden, ystävällisen neuvon. Tee itse jotakin asian eteen. Valvo oikeuksien toteutumista ja puutu oikeuksia loukkaaviin tilanteisiin. Älä kysele homoilta heidän seksielämästään, lesboilta heidän ”mies- ja naisrooleistaan” tai transihmisiltä heidän genitaaleistaan. Äläkä varsinkaan kutsu heitä ”transuiksi”. Näillä opeilla pääset jo pitkälle.

-Laurell

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *