Korona – viihdealan katastrofi

Keikaton kesä – vai sittenkin koko vuosi?

Koronaviruspandemia ja sen mukanaan tuomat rajoitukset ovat sotkeneet useiden alojen pasmat. Voisin jopa sanoa, että suurimman osan aloista. Musiikkiala ei ole poikkeus. Se on itse asiassa yksi pahiten nykytilanteesta kärsivistä aloista.

Hallituksen päätös jatkaa yli 500 ihmisen yleisötilaisuuksien kieltoa heinäkuun loppuun oli odotettu ja oikea päätös. On kuitenkin selvää, että taloudellista tukea tarvitaan nyt myös viihteentekijöille. Heille, jotka Kaija Koon haastattelun sanoja lainatakseni ”ovat tässä tilanteessa ne, jotka ensimmäisinä pakotettuna lopettavat työt, ja olemme myös viimeisiä, jotka pääsevät työn pariin”.

 

Ruisrockia on järjestetty vuodesta 1970. Tänä kesänä sitä ei kuitenkaan juhlita.

Hyvinvointi ja elanto vaakalaudalla – ei vain artistin

Moni ei tunnu juurikaan osoittavan solidaarisuuttaan suurille artisteille koronavirusrajoitteiden peruessa keikat ja viedessä toimeentulon.

Kyllä heillä rahaa on”.

Näin moni ajattelee. Ja se on osittain tottakin. Kyllä Suomen eturivin artisteilla luultavasti riittääkin varannot hyvin tämän kriisin yli. Moni ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä, että mitä suurempi tähtiartisti, sitä enemmän hän muuta väkeä työllistää. Kun isojen artistien keikat peruuntuvat, lähtee samalla 20-40 ihmisen työt.

Ja nämä ihmiset ovat nimenomaan niitä ”äänettömiä sankareita”. He ovat roudareita, valo- ja ääniteknikkoja, taustamuusikoita, tanssijoita, kiertuemanagereita, vaate- ja lavastesuunnittelijoita, pyroteknikoita, ja lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkään. Nämä ihmiset eivät ole miljonäärejä tai edes osakeyhtiöillä tuhansia kuukaudessa laskuttavia tähtiä. Nämä ihmiset ovat niitä, joiden ansiosta keikat ylipäätään järjestetään, they make it all happen.

Koronavirus viekin monen musiikin parissa työskentelevän toimeentulon. Kesäiset festivaalikeikat saattavat monilla artisteilla muodostaa jopa neljä viidesosaa koko vuoden tuloista. Artisteista kovin isku tulee heille, jotka eivät itse omia kappaleitaan kirjoita, eivätkä siten ole Teosto-korvausten piirissä.

Tukea tarvitaan!

On siis päivänselvää, että tukea tarvitaan. Tarvitaan paitsi taloudellista tukea, myös henkistä tukea. Keikkakalenterin totaalinen äkillinen tyhjeneminen ja sitä kautta periaatteessa työpaikan lähteminen alta, on monille artisteille myös psyykkisesti kova paikka. Etenkin pienemmille artisteille, joilla ei pääomaa ole suurten tavoin.

 

Uusi koronavirus (COVID-19) on laittanut maailman sekaisin.

 

Haluankin tämän postauksen myötä vedota muutamaankin eri tahoon.

Haluan ensinnäkin vedota päättäjiimme. Sanna Marinin johtama hallitus on johtanut Suomea läpi koronakriisin esimerkillisesti, mutta löytyy silti useita tahoja, joita täytyy tukea. Musiikki- ja viihdeala on yksi niistä. Yksi niistä, jotka kipeimmin tukea tarvitsevat. Muusikkojen ja musiikkialan muiden työntekijöiden työttömyysturva on useimmiten melko olematon, apu on siis tervetullutta!

Sen lisäksi tahdon vedota suomalaisiin radio- ja tv-asemiin. Soittakaa suomalaista musiikkia. Soittakaa sitä mahdollisimman paljon. Teosto- ja Gramex-korvausten ”arvo” on nyt korkeammalla kuin koskaan. Korvatkaa ulkomaalaiset hitit suomalaisilla hiteillä. Kutsukaa suomalaisia artisteja TV-esiintyjiksi. Artistit tarvitsevat teitä!

Miten voin itse tukea?

Voit tukea vaikeassa tilanteessa olevia viihdealan ihmisiä muutamilla eri tavoilla.

Muutamilta eri nettisivuilta löytyy palveluita, joilla voit pientä maksua vastaan katsoa suomalaisten artistien keikkoja netissä. Näistä mainittakoon Keikalla.fi- ja Semilive.fi -palvelut, joista näet huippuartistien keikat!

keikalla.fi

semilive.fi

Voit tukea muusikoita ja myös muita viihdealan tekijöitä (esim. tapahtumien järjestäjiä) Mesenaatti-palvelun kautta. Mesenaattiin on perustettu Korona.aid -sivu, jonka kautta tuotot menevät suoraan niitä tarvitseville.

korona.aid

Yksi tehokas tukemisen keino on tietenkin myös olla pyytämättä takaisinmaksua peruuntuneista konserteista, festivaaleista yms. tapahtumista, mikäli taloutesi sen suinkaan kestää. Näin menetys ei järjestäville tahoille ole aivan niin suuri.

Loppusanat

Kenties kuitenkin se kaikista ikävin puoli koronarajoituksissa ja ylipäätään koko viruksessa on se, että oikeastaan kenelläkään ei ole tietoa siitä, kuinka pitkään poikkeustila ja erilaiset rajoitukset kestävät. Arviot heittelevät kolmesta kuukaudesta kahteen vuoteen.

Tahdon tässä korostaa, että pidän hallituksen tekemiä rajoituksia koronaviruksen leviämisen estämiseksi täysin oikeina ja toimenpiteitä toimivina. Ihmisten terveys tulee aina ennen muuta. Tilanne on pakottanut päättäjät radikaaleihin ratkaisuihin ja olen tyytyväinen, että niitä myös ollaan uskallettu tehdä.

Lopuksi vetoan sinuun. Kuuntele suosikkiartistisi musiikkia. Kuuntele sitä Spotifysta tai parempaa, osta esimerkiksi artistin albumi iTunesista tai levykaupasta. Etsi vaikka uutta suomalaista musiikkia. Sellaista, jota et ole aiemmin kuullut. Anna uudelle mahdollisuus, saatat yllättyä. Ja mikä tärkeintä, nämä ammattilaiset tarvitsevat juuri sinua.

-Laurell

Varokaa poptähdet – Behm on tullut jäädäkseen

Suomen musiikkikentän uusi pelastaja

Kirjoitan harvoin yksittäisistä artisteista tai yhtyeistä.  Pidän yleensä sellaista ehkä liikana mainostamisena. Varmaan tuokin ”periaate” voisi olla purun tarpeessa. Itse musiikkia tekevänä, koen tärkeäksi nostaa erään tietyn artistin framille, joskin hän siellä on maassamme jo muutenkin.

Aiheena on tänään Suomen musiikkikentän tuleva megatähti Behm. Nimi ei välttämättä vielä soita kaikkien kelloja, mutta biisit soittavat niitä senkin edestä. Nuori laulaja-lauluntekijä julkaisi aivan hiljattain toisen soolosinglensä, nimeltään ”Tivolit”. Kappale on noussut hitiksi välittömästi.

Kuka on Behm?

Behm, oikealta nimeltään Rita Behm, on jokseenkin salaperäinen hahmo. Lahtelaislähtöinen artisti ei nimittäin ole juurikaan esillä julkisuudessa. Ei, vaikka hänen kynästään on viimeisen muutaman vuoden aikana syntynyt kaksi Suomen musiikkiskenen suurinta hittiä. Jopa Behmin ikä on monille arvoitus.

Artisti kertoi HS:n haastattelussa helmikuussa itsestään ja musiikkiurastaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsimme kurkistamaan tämän uuden, kiinnostavan tähden esiripun taa. Behm kertoi haastattelussa ettei ”tahdo olla esillä omana itsenään, vaan musiikillaan”. Äärettömän hieno ja jollain tapaa kaunis ajatus.

Behmin lauluääntä kuultiin ennen soolosingleä muun muassa Pikku G:n hittisinglellä ”Solmussa”, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Kappaletta on striimattu Spotifyn kautta jo lähes 15 miljoonaa kertaa. Kappale on itse asiassa alun perin ollut Behmin, josta kertosäe lopulta irroitettiin ja otettiin osaksi Pikku G:n paluusingleä.

(kuva: Pietari Purovaara / Warner Music)

Omaa musiikkia

Laulajan debyttisingle julkaistiin syyskuussa 2019. Kappale kantaa nimeä ”Hei rakas”. Kappale on tällä nimenomaisella hetkelläkin Suomen soitetuimpien radiohittien joukossa ja lähestyy Spotifyssa jo 10 miljoonan kuuntelun rajaa. Jotain kertoo sekin, että biisi julkaistiin syyskuussa, ja se on edelleen Spotifyssa Suomen top 50-listauksen viiden parhaan joukossa.

Allekirjoittanut on odottanut nyt pitkään Behmiltä uutta musiikkia, lopulta nyt maaliskuussa sitä saatiin, uuden singlen myötä. ”Tivolit” on sekin noussut listojen kärkipäähän. Behm myös tähdittää käytännössä jokaista tulevan kesän suurinta festaria. Aika hyvin debytantille.

Behmin musiikissa on jotain todella maagista ja lumoavaa. Kappaleet ovat jollakin tavalla jopa iskelmällisiä, etenkin lyyrisesti, mutta ne silti uppoavat Suomen popskeneen kuin veitsi Voimariiniin.

Miksi Behm on ”pelastaja”?

Siihen on mielestäni selkeät syyt. Ensinnäkin, Behm tuo musiikillaan aivan uudenlaisen aallon suomalaiseen popkenttään. Behmin kappaleissa on keskiössä vain ja ainoastaan kappale itsessään, kauneine teksteineen ja melodioineen, ei tuotannolliset koukut, ei nimekkäät feattaajat.

Olen ollut jo jonkin aikaa jollakin tavalla surullinen Suomen nykyisestä pop-tilanteesta. Tuntuu, että kappaleet toistavat yksi toisensa jälkeen samaa kaavaa ja ovat kuin plagiaatteja toinen toisestaan. Se ei kuulosta kovinkaan hedelmälliseltä tavalta tehdä musiikkia. Onneksi toki poikkeuksia on, mainittakoon esimerkiksi hiljattain albumin julkaissut ABREU, joka yhdistelee nykymusiikissaan popin ja latinokulttuurin elementtejä.

Kaikesta huolimatta, Behm on todella raikas tuulahdus musiikkikentälle. Hän tuo kentälle upean lauluäänensä, kauniit tekstinsä ja tarttuvat melodiansa. Hän on tullut pelastamaan suomalaisen popin. Hän on tullut tekemään sitä, mistä musiikin tekemisessä on kyse, musiikkia.

Siksi hän on tullut tänne, ja tullut tänne jäädäkseen.

-Laurell

Saastainen urheilumaailma

Urheilumaailman vaarallisuus

Tänään, 27.10.2019, se vihdoin tapahtui. Ensimmäinen entinen tai nykyinen SM-liigassa kiekkoillut tuli julkisesti kaapista kertoen homoseksuaalisuudestaan. Kyllä, toistan, tämä tapahtui Suomessa ensi kertaa nyt, vuonna 2019. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.

Minä olen Laurell, 20-vuotias blogisti ja ajattelija. Tämänkertainen epistola koskeekin urheilumaailmaa ja sen toksisuutta vähemmistöjä kohtaan. Keskitytään ennen kaikkea muutamaan lajiin, jonka maailmoihin olen eniten perehtynyt. Näitä lajeja ovat jääkiekko ja jalkapallo.

Kerron tässä myös hieman tuloksia omasta, ”empiirisestä tutkimuksestani”, joka koskee jääkiekon SM-liigan seurojen LGBTQ+ -vastaisuutta.

Miksi urheilussa on niin vaikeaa olla oma itsensä?

Kysymys, jota ei voi esittää tarpeeksi tämän keskustelun yhteydessä. Miksi se on niin vaikeaa? Se on aina ollut, ja on edelleen.

Itse uskon, että se liittyy usein eri urheilulajien maskuliinisuuteen. Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen saatettaisiin nähdä ”heikkoutena” näissä esimerkiksi palloilulajien ”äijämäisissä” kulttuureissa. Se on aivan tajuttoman typerä ajattelutapa, mutta sitä ollaan silti harjoitettu aina.

Jääkiekko on lajeista pahin tässä asiassa. Jääkiekko ja sen pelaaminen nähdään jotenkin oikein ”äijämäisyyden” perikuvana ja minkäänlainen massasta poikkeaminen nähdään valtavana uutisena. Tuntuu, että jääkiekkoilijatkin edustavat kaikki samaa stereotypiaa, koska heillä ei vain yksinkertaisesti ole tilaa poiketa siitä.

Miksi ulos tullaan vasta nyt?

Tämä on ehkä se kaikista eniten mietityttävä kysymys. Miksi vasta nyt? Miksei jo vaikka aiemmilla vuosikymmenillä? Miksei esimerkiksi Tahdon2013 -ajanjakson aikana? Miksei vaikka avioliittolakimuutoksen tienoilla? Siinä vain muutamia esimerkkejä. Ja eihän ulostulon tarvitse liittyä mihinkään, sehän on jokaisen henkilön oma asia.

Miksi sitten ylipäätään kaapista tarvitsee tulla julkisesti? Vastaus liittyy nimenomaan urheilumaailman toksisuuteen ja siihen, ettei asioista puhuta. Tarvitaan keskustelua. Tarvitaan avoimuutta. Juuri esimerkiksi huippupelaajan ulostulo voisi herättää sitä tarvittavaa keskustelua ja avaisi samalla reittejä ja mahdollisuuksia useille muillekin pelaajille olla avoimesti omia itsejään, edes oman joukkueensa sisällä. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on urheilupiireissä niin iso tabu, että siitä pitää puhua avoimesti. Vaikka sitä jotkut arvostelisivatkin.

NHL -tasolla asiasta puhutaan enemmän. NHL järjestää muun muassa pride-otteluita, joukkueet maalaavat logojaan sateenkaaren väreihin, pelaajilta löytyy jopa mailojen lavoista sateenkaariteippiä. Siltikään, yksikään NHL-ammattilainen ei ole tullut uransa aikana kaapista. Tähän luultavimmin liittyy pelko esimerkiksi työpaikkansa menettämisestä. Se tuntuu aivan älyttömältä. Mieti, jos omalta työpaikaltasi irtisanottaisiin henkilö hänen seksuaalisuutensa vuoksi. Kuulostaa aika kammottavalta, sitä se onkin. Miksi jääkiekko saisi tehdä poikkeuksen?

Jalkapalloilun parissa ongelmaa ollaan selkeästi paremmin lähdetty avaamaan ja torjumaan. Ongelmalla tarkoitan juurikin homofoobisuutta ja -vastaisuutta. Punainen Kortti Rasismille -liike toimii myöskin aktiivisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asian parissa. Hienoa on se, että jalkapallon suurseurat Liverpoolista ja Chelseasta lähtien ovat aktiivisesti lähteneet taistelemaan lajin parissa kytevää vähemmistövihaa kohtaan.

Yhteydenottoni SM-liigaseuroille

Syyskuussa 2019 olin sähköpostitse yhteydessä 14 jääkiekon SM-liigaseuraan, vedotakseni LGBTQ+ -yhteisön puolesta lajissa olevan syrjinnän torjumiseen. TPS:ään en ollut yhteydessä, koska he ovat ainoa seura, joka on avoimesti osoittanut tukensa vähemmistöjä ja Pridea kohtaan. He näyttävät jo nyt esimerkkiä muille.

Tähän hetkeen mennessä olen saanut vastaukset Tapparalta, Ilvekseltä, KooKoolta, KalPalta ja SaiPalta. Edellä mainituista minuun on ollut yhteydessä joko toimitusjohtaja tai viestinnästä vastaava henkilö. Tämähän siis tarkoittaa, että peräti 9 SM-liigaseuraa ohitti vetoomukseni täysin. HIFK, HPK, Jukurit, JYP, Kärpät, Lukko, Pelicans, Sport ja Ässät, mikä on? Missä vastauksenne viipyy?

Jos analysoin saamiani vastauksia, voin luokitella ne kahteen kategoriaan; validit vastaukset ja ei-validit vastaukset. Ensin mainittuun ”ykköskoriin” mahtuvat näistä KalPa, SaiPa ja Ilves. Heidän vastauksistaan kävi selkeästi ilmi, että he antavat täyden tukensa LGBTQ+ -yhteisölle ja taistelevat syrjintää vastaan aktiivisesti. Olen edelleen sitä mieltä, että julkinen kannanotto tarvittaisiin, mutta tietysti kaiken A ja O on se, että jokaisella pelaajalla on vapaus ilmaista itseään haluamallaan tavalla ja että syrjintää vastustetaan aktiivisesti.

Sen sijaan alempaan, ei-validien vastausten kategoriaan menevät KooKoon ja Tapparan vastaukset. KooKoon viestinnästä vastaava jopa ihan suoraan kirjoitti, että he eivät tue LGBTQ+ -yhteisöä. Sen sijaan Tapparan toimitusjohtaja Mikko Leinosen vastaus oli kokonaiset kaksi virkettä pitkä. Hän puolestaan kertoi, että Tappara ei ole kenenkään puolesta muttei myöskään ketään vastaan. Mielenkiintoinen vastaus. Tässä vaiheessa suosittelen kaikille vähemmistöihin kuuluville Tappara-junioreille pukukopin vaihtoa Ilveksen puolelle.

Seurat selkeästi edelleen kieltävät sen, että syrjintää ja fobioita leijailee kiekkomaailmassa. Se on aivan äärimmäisen surullista. Olen törmännyt jo useampaan tapaukseen, jossa juniorikiekkoilija on joutunut lopettamaan rakkaan harrastuksensa, koska ei ole kestänyt jääkiekon ”äijämeininkiä”, eikä sitä myöten ole mahtunut joukkoon. Tätäkö te Liiga-seurat haluatte?

Mitä nyt vaaditaan?

Ennen muuta nyt tarvitaan toimintaa seurojen tahoilta. Tarvitaan konkreettisia osoituksia siitä, että syrjinnänvastainen työ on käynnissä ja toimii. Esimerkiksi monien seurojen tekemillä koulukäynneillä tarvitsee puhua myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvistä asioista. En tahdo, että yksikään lapsi tai nuori joutuu syrjinnän kohteeksi suuntautumisensa tai minkään muunkaan seikan vuoksi.

Kiitos Janne Puhakka rohkeudestasi olla se suunnannäyttäjä ja ensimmäinen ulostulija Liigan historiassa. Toivotaan, että tämä todella herättää keskustelua ja lisää avoimuutta urheilupiireissä. Koska seurat hei, niin kauan kun te ette ota kantaa syrjintää vastaan tai muuten kerro olevanne vahvasti sitä vastaan, olette hiljaisia hyväksyjiä.

Laurell

Pakkoruotsi – paholainen vai pelastaja?

Onko pakko puhua ”pakkoruotsista”?

Moi! Kiva kun tulit käymään mun sivuilla! Tänään aiheena on kielet ja niiden opiskelu eri opintoasteilla. Aiheeseen sain inspiraation eilisestä A-Studio -ohjelmasta, jossa keskusteltiin ruotsin kielen asemasta kouluissa ja opiskelun pakollisuuden tarpeellisuudesta.

Käyn läpi omia ajatuksiani ruotsin kielen ja ylipäätään kielten opiskelusta. Heitän jo alkuun jälleen kerran disclaimerin, että tekstin mielipiteet ovat omiani ja edustavat vain ja ainoastaan omia, henkilökohtaisia näkemyksiäni. Mikäli mukana on esim. lainauksia yms, mainitsen niistä erikseen. No niin, eiköhän mennä asiaan.

Miksi kielten opiskelu on tärkeää – vai onko?

Erilaisten kielten opiskelu alkaa nykyisin koulutiellä jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Englantia aletaan opiskella jo aivan ensimmäisistä luokista alkaen. Omalla koulutaipaleellanikin englannin opiskelu alkoi jo kolmannella luokalla, nykyisin hienosti vielä aikaisemmin! En ole koskaan kuullut vasta-argumentteja siihen, miksi englantia pitää opiskella koulussa. Se on ymmärrettävää, onhan kyseessä kansainvälisesti ylivoimaisesti käytetyin kieli.

Ruotsin kielen opiskelu alkoi itselläni 7. luokalla. Olin yksi luokkani ainoita, joita oikeasti kiinnosti silloin aloittaa uuden, toisen kotimaisen kielen lukeminen. Olen muutenkin aina ollut innokas kielten opiskelija. Nykyisen opetussuunnitelman mukaan ruotsin kielen opiskelu alkaa viimeistään 6. luokalla, mahdollisesti jo aikaisemmin.

Mielestäni juuri tähän ovat kulminoituneet ongelmat ruotsin kielen opiskelussa. Olen itse ollut vahvasti sitä mieltä jo pitkään, että toisen kotimaisen kielen opiskelu tulisi alkaa jo paljon aikaisemmin, esimerkiksi jo 3. luokalla. Yksi suurimmista syistä huonoihin tuloksiin ruotsin opinnoissa on varmasti se, että nykyjärjestelmällä opiskelun aloitus osuu juuri sopivasti sellaiseen ikään, että varmasti juuri silloin uuden kielen opiskelun aloittaminen tuntuu vastenmieliseltä. Suurinta osaa esiteini-ikäisistä ei varmasti voisi vähempää kiinnostaa. Esimerkiksi kun itse aloitin englannin opiskelun 3. luokalla, olin itse ja koko luokkani innoissani uuden kielen oppimisesta ja enkuntunti oli suorastaan päivän kohokohta. Tämä sama into pitää saada istutettua lapsiin myös ruotsin osalta.

Kielten opiskelu on kuin onkin todella tärkeää.

Mikä ihmeen ”pakkoruotsi”?

Tässä tullaan kätevästi yhteen suurimmista ongelmista liittyen ruotsin kielen opiskeluun ja oikeastaan koko toisen kotimaisen kielen asemaan. Se ongelma on sana ”pakkoruotsi”. Ei toki pelkästään se sana, vaan siihen sanaan liittyvät asenteet ja aatteet.

Miksi puhumme ”pakkoruotsista”?`Miksi emme sitten puhu ”pakkoenglannista”? Miksi ruotsin kielen opiskelusta on tullut niin käsittämättömän vastenmielinen asia meille suomalaisille? Miksi emme arvosta toista kotimaista kieltä?

Mielestäni selkein vastaus tähän on asenteet. Varmasti kukaan lapsi tai nuori ei synny sana ”pakkoruotsi” suussaan, vaan kyllä ne asenteet tulevat kotoa ja ympäröivästä maailmasta. Jos lapsi/nuori kasvaa sellaisessa asenneympäristössä, että ruotsin kieli on turhaa ja sitä ei tarvitse mihinkään, on selvää, että esiteini-iän tuoma negatiivisuus yhdistettynä tähän asennoitumiseen luo ilmapiirin, jossa varmastikaan kielen opiskelu ei kiinnosta. En siksi koskaan syytä lapsia tai nuoria tästä. Vika on jossain aivan muualla.

En kaiken kaikkiaan ole koskaan ymmärtänyt, miksi uusien kielten opiskelu nähdään mitenkään negatiivisena asiana. Miksi ihmeessä sivistyksen syventäminen ja kielipään laajentaminen on jonkun mielestä huono asia? En pysty käsittämään. Jokainen argumentti, jolla ”pakkoruotsia” vastustetaan, on vähintään yhdellä tavalla ei-validi.

Hieman whataboutismiin sortuen sanonpa yhden asian. Maailmassa on miljoonia ja taas miljoonia lapsia, jotka eivät pääse käymään koulua, vaikka kuinka haluisivat. Ja silti meillä, hyvinvointivaltion asukkailla on varaa valittaa siitä, että ”joudumme” opiskelemaan toista kotimaista kieltä. En voi käsittää, anteeksi nyt vain.

Loppusanat

Meidän pitää päästä eroon pakkoruotsista. Ja tällä en tarkoita sitä, että pakollisesta ruotsin kielen opiskelusta tulisi luopua, vaan tarkoitan ainoastaan tuota ”pakkoruotsi” -sanaa ja siihen liittyviä asenteita. Meillä on ilo ja kunnia saada opiskella peruskoulussa ilmaiseksi useita eri kieliä. Meidän tulisi olla siitä vain ja ainoastaan kiitollisia.

Haluan lisätä vielä sen, että poikkeustapauksia on myös olemassa. Esimerkiksi Itä-Suomessa, etenkin aivan itärajalla opiskelevien tulisi saada mahdollisuus opiskella ruotsin sijaan venäjän kieltä. Tässäkin tapauksessa kuitenkin kielten opiskelu taataan.

Miksi haluaisimme sulkea lapsiltamme esimerkiksi työmahdollisuuksia pois vain sen takia, että teini-iässä yhden kielen opiskelu ei nyt oikein inspannut? On edelleen niin paljon ammatteja, joissa ruotsin kielen taito on välttämätön. Sen lisäksi, itse esimiehenä toimivana, voin sanoa, että on erittäin positiivista, mikäli henkilö oikeasti osaa ruotsia. Kielitaito ei ole koskaan negatiivinen asia. Ei koskaan.

Ruotsinkielisten asema maassamme tulee olla turvattu nyt ja jatkossa. Maassamme on kaksi virallista kieltä ja siitä faktasta pitää pitää kiinni. Ruotsinkielisten tulisi perustuslain mukaan saada kaikki tarvittavat palvelut omalla kielellään. Valitettavasti tämä ei enää tänäkään päivänä toteudu. Ainoa tapa turvata ruotsin kielen asema Suomessa, on pitää ruotsin kielen opiskelu pakollisena ja mielellään aloittaa sen opiskelu jo huomattavasti aikaisemmin.

-Laurell

Rasisti on rasisti

Miksei asioista puhuta?

Näin lauloi Lapinlahden Linnut vuonna 1986. ”Miksei asioista puhuta – niiden oikeilla nimillä?”. Kysymys on valitettavan ajankohtainen tälläkin hetkellä, vuonna 2019.

Laurell täällä moi! Kiva, kun tulit käymään mun nettisaitilla. Tänään puhutaan aiheesta, joka hiertää tällä hetkellä monellakin eri tavalla ja monesta eri näkökulmasta. Puheenaihe, joka tuntuu olevan lähes jokapäiväinen tämän päivän Suomessa.

Rasismi. Sananvapaus. Siinäpä kaksi avaintermiä tämänpäiväiseen eepokseen.

Freedom of speech vai freedom of hate speech?

Sananvapaus on tämän päivän politiikassa toistuva teema. Siitä puhuvat Suomen kärkipoliitikot ihan ministeristasolta lähtien. Kyllä, vuonna 2019 puhutaan Suomessa sananvapaudesta ja sen ”puuttumisesta”. Believe me, tämä on minulle itselleni aivan yhtä hankala asia ymmärtää.

Porissa hiljattain järjestetyssä SuomiAreena -tapahtumassa jokaisen maamme eduskuntapuolueen puheenjohtaja piti vuorollaan oman arvopuheensa paikallaolijoille ja tv-katselijoille. SDP:n puheenjohtaja, pääministeri Antti Rinne puhui oikeusvaltioperiaatteesta, Vasemmistoliiton Li Andersson kannusti yhteisöllisyyden rakentamiseen. Vihreiden Maria Ohisalo avasi esimerkiksi ilmastoteemoja.

Kun sitten tuli Perussuomalaisten puheenjohtajan, Jussi Halla-ahon vuoro, hän puhui sananvapaudesta. Pääministeri Rinnekin sivusi aihetta omassa puheessaan, mutta Halla-aho tuntui keskittyvän nimenomaan tähän kyseiseen teemaan. Halla-aho puhui siitä, kuinka suomalaiseen keskustelukulttuuriin on syntynyt niin sanottuja ”pyhiä lehmiä”, joista puhuminen kriittiseen sävyyn on kiellettyä. Näistä hän mainitsi esimerkiksi seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat.

Halla-ahon puhe loksautti monien leuat, koska useimmiten niin supliikkina ja sanansa tarkasti valitsevana poliitikkona Halla-aho nyt suorastaan hyökkäsi. Omat leuat loksautti lähinnä se fakta, kuinka pihalla Suomen toiseksi suurimman puolueen puheenjohtaja on maamme tilanteesta.

Puhutaanpa nyt esim. näistä Jussin mainitsemista ”pyhistä lehmistä”. Oletteko huomanneet, että persut valittavat useasti siitä, kuinka helposti nykykansa loukkaantuu, mutta he ovat itse loukkaantumassa ja uhriutumassa kaiken aikaa.  Esimerkiksi nuorten ilmastolakkoilu on persuille niin kova paikka, että nähdessään ilmastolakkoilijan, heidän täytyy suorastaan rynnätä S-Marketin lihatiskille pönkittääkseen omaa lihaitsetuntoaan. Näistä pyhistä lehmistä; onko sinulla Jussi, tai kelläkään muullakaan oikeastaan minkäänlaista oikeuttakaan puhua vähemmistöistä kriittisesti? Kuuluuko kenenkään muun rakkauselämä sinulle tai puolueellesi? Ovatko seksuaalivähemmistöt ylipäätään poliittisen keskustelun aihe? Näitä kysymyksiä voimme yhdessä pohtia.

Halla-aho vertasi Suomen ”sananvapaustilannetta” esimerkiksi orjuuteen. Tämä kommentti viimeistään sai minut kyseenalaistamaan tämän kyseisen kaverin todellisuudentajun. Suomessa tunnetusti sanan- ja lehdistönvapaus on yksi maailman parhaimpia, mutta tämä ei selkeästi ole mennyt Jussin päähän.

Näen suurena ongelmana sen, että konservatiivit luulevat voivansa sanoa aivan mitä tahansa ”sananvapauden” varjolla. Sananvapaus ei tarkoita oikeutta rasismiin tai vihapuheeseen. Mielipiteenvapaus ei tarkoita oikeutta julkisesti nöyryyttää ihmisryhmää. Sananvapaus toteutuu Suomessa paremmin kun lähes missään muualla maailmassa. Se, että rasismiin ja vihapuheeseen puututaan entistä ankarammin rikosoikeudellisilla toimilla, ei ole sananvapauden rajoittamista. Ehkä sinun, joka harjoitat sitä, tulisi viimeistään nyt katsoa peiliin. Esimerkiksi kansanryhmää vastaan kiihottaminen on Suomessa edelleenkin rikos ja tulee sitä aina olemaan.

Mitä saa sanoa ja mitä ei?

Somehämmentäjä, kaupunginvaltuutettu (!) Junes Lokka haastoi toimittaja Johanna Vehkoon oikeuteen, kun Vehkoo oli kutsunut Facebook -kirjoituksessaan Lokkaa ”natsipelleksi” ja rasistiksi. Käräjäoikeus tuomitsi Vehkoon sakkorangaistukseen Lokan kunnian loukkaamisesta. Tämä tapaus on farssien farssi. Surkuhupaisaa tästä tekee vielä se, että Lokka kutsuu itse itseäänkin ”valtakunnan ykkösrasistiksi”. En tiedä ykkösrasistista, mutta rasistihan tuo kyseinen klovni kyllä on. Vehkoo valitti tuomiosta ja käsittely jatkuu myöhemmin. Todella toivon, että syyte kumotaan. Lupaan olla kyllä mukana kolehdissa, jos Vehkoo todella joutuu totuuden kertomisesta maksamaan.

SDP:n Helsingin kaupunginvaltuutettu Abdirahim ”Husu” Hussein aiheutti taannoin somekohun kutsumalla Twitterissään Perussuomalaisia ja kaikkia heidän kannattajiaan rasisteiksi. Tämä liittyi päivää aiemmin julkaistuun twiittiin, jossa Hussein puhui selvityksestä, jonka mukaan Suomi on rasistisin EU-maa. Hussein kertoi myös itse kohtaamastaan rasismista. Tuo jälkimmäinen twiitti nosti sellaisen metelin, että en ole pitkään aikaan nähnyt.

Persujen kansanedustaja Jouni Kotiaho teki Husseinin twiitistä tutkintapyynnön poliisille, kertoen, kuinka twiitti on aiheuttanut HÄNELLE henkilökohtaista poliittista vahinkoa. Mitä ihmettä? No, hauskuus ei lopu vielä tähän. HS:n haastattelema rikosoikeuden professori Matti Tolvanen oli sitä mieltä, että tapaus voisi ylittää kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit. Ensinnäkin, mistä lähtien persut ja heidän kannattajansa ovat olleet lain edessä ”kansanryhmä”? Tolvanen myös oli sitä mieltä, että twiitin ainoa tarkoitus oli loukata. Tämä ei pidä millään tasolla paikkansa. Twiitin tarkoitus oli kertoa se, mikä todella on totuus. Jos kannatat, tuet ja äänestät rasistista politiikkaa, olet rasisti.

Husseinin ulosanti asian suhteen ei todellakaan ollut paras mahdollinen, mutta toisaalta, kuka minä olen sanomaan? Olen valkoinen suomalainen, en ole kokenut rasismia sekuntiakaan elämässäni. Niin eivät myöskään ole nämä persuihmiset. Jos et ole kokenut rasismia, ei sinulla todellakaan ole kompetenssia toitottaa, kuinka sitä ”ei Suomessa tapahdu”.

Eilen, 26. heinäkuuta, rasismisaaga sai uuden, surkuhupaisan käänteen. Poliisilakimies Antti Räsänen otti Twitterissä kantaa kohuun kertomalla, kuinka hänen mielestään termi ”rasisti” on erittäin negatiivisesti arvolatautunut termi, jolla on loukkaava vaikutus. Poliisi on siis oikeasti sitä mieltä, että rehottavaa rasismia vakavampaa on rasistin kutsuminen rasistiksi. Mitä aktuaalista saatanaa?

Tilanne on siis tällä hetkellä se, että rasismia ja natsismia saa harjoittaa maassamme aivan rauhassa, mutta kun rasistia tai natsia kutsuu rasistiksi tai natsiksi, ylittää se kunnianloukkauksen tuntomerkit. Tämä on pöyristyttävää. Halla-ahon Jussille sellaisia, että niitä mainitsemiasi ”pyhiä lehmiä” alkavat olemaan maassamme vain sinun puolueesi kannattajat.

Rasisti on rasisti.

Loppusanat

Asioista tulee jatkossa puhua niiden oikeilla nimillä. Esimerkiksi seksismi, homofobia, transfobia, rasismi, ableismi ja misogynia ovat maassamme rehottavia ongelmia ja niistä tulee keskustella ja ne tulee kitkeä tarvittaessa rikosoikeudellisin keinoin. Olen äärimmäisen huolissani maamme tämänhetkisestä tilanteesta. Perussuomalaisten kaltaiset konservatiivipuolueet rakastavat vastakkainasettelua. He väittävät olevansa heikomman puolella, vaikka todellisuudessa politiikallaan painavat alas niitä kaikkein heikommassa asemassa olevia.

Se, että Jussi Halla-ahon kaltainen poliitikko saa Helsingissä eduskuntavaaleissa yli 30 000 ääntä, on äärimmäisen huolestuttavaa. Mm. norjalaisterroristi Anders Behring Breivik on kertonut ihailevansa Halla-ahoa. Tämä kertoo jo jotakin. Ja tästä ”kunniasta” Halla-aho saa syyttää vain ja ainoastaan omaa politiikkaansa.

Oma kantani on se, että termi ”rasisti” ei tosiaankaan ole loukkaava termi. Ovatko kommunisti, sosialisti ja fasisti loukkaavia termejä? No eivät ole. Sen sijaan tummaihoisten kutsuminen n-sanalla tai transihmisten kutsuminen t-slurrilla, ovat loukkaavia. Siinä on aika vissi ero. Tämä ero pitäisi kaikkien tietää.

-Laurell

Kun elämä ei ole pelkkää Pridea

Kesäkuun pinkkipesu

Mitä parhainta heinäkuuta, mun rakkaat lukijat ja seuraajat. Kesäkuu vilahti ohi aika nopeaa tahtia ja kesähän on hyvänen aika jo puolivälissään. No, ”on vielä kesää jäljellä”, laulaisi joku nimeltä mainitsematon porilaisrasisti.

Tänään haluan puhua tärkeästä aiheesta. Nimittäin Pridesta. Pride Month oli ja meni, mutta keskustelu aiheesta ei lopu, eikä sen pidäkään loppua. Tämä kirjoitus olkoon avausosa kirjoitussarjalle, joka avaa hieman ovia oikeasti näiden ihmisoikeusloukkausten keskellä elävän ihmisen elämään. Tänään puhun Pridesta ja siihen liittyvistä teemoista kuitenkin lähinnä vain yleisellä tasolla.

Pride Month – juhlaa vai pakkopullaa?

(c) Tommy Lindholm

Mitä Pride tuo juuri sinulle mieleen? Voisin veikata, että hyvin suuri osa ihmisistä vastaisi tähän kysymykseen ne ainaiset firmojen ja järjestöjen sateenkaaritaustakuvat sosiaalisessa mediassa. Ne kertomukset siitä, kuinka me kaikki ollaan yhtä tärkeitä ja kaikki on yhdenvertaisia.

Kysymys kuuluu kuitenkin, käytiinkö Stonewallin mielenosoitukset 50 vuotta sitten, jotta jättimäiset firmat voisivat maksimoida kesäkuun myyntinsä sateenkaariväestöllä ratsastamalla? No ei tosiaankaan käyty.

Jos Stonewallin mielenosoitukset eivät ole tuttuja, kyseessä siis on aika lailla tasan 50 vuotta sitten käydyt mellakat ja vastarinnat Stonewall Inn -nimistä yökerhoa vastaan tehdyssä poliisiratsiassa. Stonewall Inn oli tuolloin New Yorkissa tunnettu homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen kohtaamispaikka. Poliisin ratsia ravintolaan käynnisti väkivaltaiseksi äityneen mellakan. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun maailmassa osoitettiin näkyvästi mieltä vähemmistöjä syrjivää järjestelmää vastaan.

Stonewallin mellakoiden vuosipäivänä, vuonna 1970, järjestettiin ensimmäinen gay pride. Tästä on lähtenyt koko ”pride movement” liikkeelle. Toki myös Kuuban homojen vankityöleirit ja niistä uutisointi oli aiheuttanut mielenosoituksen Valkoisen Talon edustalla vuonna 1965. Varsinaisen pride-liikkeen syntynä pidetään kuitenkin Stonewallin mellakoita vuonna 1969.

Pinkkipesua parhaimmillaan

Nykypäivänä Pride on kasvanut maailmanlaajuiseksi liikkeeksi. Pride -tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöjen oikeuksista taistellaan enemmän, laajemmin ja näkyvämmin kuin koskaan. Se, jos joku, nostaa toivon ihmiskuntaa kohtaan.

Vähemmistöt eivät kaipaa Facebookin Pride-logoja. Vähemmistöt eivät kaipaa yritysten sanahelinää. Me ei kaivata pääministeriä Pride-kulkueeseen. Varsinkin, kun hän on pari viikkoa sitten heittänyt translapset ja -nuoret bussin alle nuollakseen Keskustan peräreikää. Toi jos joku, on pinkkipesua parhaimmillaan. And don’t get me wrong, on hienoa, että yritykset/muut tahot tukevat Pridea. Kyse on siitä, että suurin osa näistä tahoista ei laita tikkua ristiin sateenkaarioikeuksien puolustamiselle muuten kuin Priden aikaan ja tekevät tämän vain mediahuomion/kasvaneen kassavirran toivossa. Me vähemmistöt ollaan hei olemassa muinakin aikoina!

Mitä vähemmistöt kaipaavat, on todellista oikeuksien puolustamista ja myös niiden toteutumisen ”valvontaa” päivittäisessä elämässä. On sitten kyse transsukupuolisten väärinsukupuolittamisesta tai homopojalta utelu hänen seksielämästään. Nämä täytyy jäädä pois. You can’t let shit like that just slide.

Homous on siitä mielenkiintoista, että se tuntuu liitettävän kerta toisensa jälkeen suoraan seksiin. En käsitä. On homoja, jotka ovat seksuaalisesti erittäinkin aktiivisia, on myös homoja, jotka harrastavat seksiä ihan ”keskimääräisen” määrän. On myös homoja, jotka eivät harrasta sitä ollenkaan. Aivan kuten heteroissakin. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta valitettavasti se ei näytä sitä olevan.

Translaki on asia, jonka puolesta Pridessa taistellaan tällä hetkellä eniten. Se on aiheena ajankohtaisin. Se on itse asiassa ollut sitä jo pitkään, mutta on monesti jäänyt muiden teemojen varjoon. Suomi on ainoa Pohjoismaa, joka vaatii ihmiseltä hedelmättömyyttä, jotta hän voi korjata sukupuolensa henkilötodistukseen. Translaissa on useita muitakin kohtia, jotka tulee korjata välittömästi. Yhtenä mainittakoon sukupuolenkorjausprosessin ”portinvartijuus”. Tällä tarkoitan sitä, miten prosessi Suomessa toimii. Ensiksi käyt vähintään vuoden (useimmiten enemmänkin) todistelemassa tuntemuksiasi lääkäreille, psykiatreille yms. Tämän kaiken jälkeen se lääkäri tekee päätöksen siitä, oletko ”tarpeeksi trans” jatkamaan prosessissa. This is fucked up. Kyse on henkilön omista tuntemuksista. Prosessin tulisi perustua henkilön omiin kokemuksiin itsestään, eikä lääkärin näkökulmaan.

Vähemmistöt ja syrjintä ovat olemassa myös heinäkuussa

Tämä on lause, joka kiteyttää koko teeman. Kun koittaa ensimmäinen päivä heinäkuuta, yritysten logot Facebookissa vaihtuvat perinteisiin ja sateenkaariteemat unohtuvat. Samalla yleensä unohtuvat myös oikeuksien puolustaminen. Todella toivon, että nämä firmat pitävät edes huolta siitä, että heidän korporaatioidensa sisällä LGBTIQ+ -oikeudet pitävät kutinsa.

Ne tahot, jotka oikeasti tukevat pridea, ovat oikeasti puolustamassa vähemmistöjen oikeuksia ja ovat oikeasti feministisiä, eivät tarvitse pinkkipesua. Niiden ei tarvitse vaihtaa profiilikuviaan. Miksi? Koska niiden toimintamalleista ja teemoista käy ilmi tasa-arvo jo muuten. Niiden ei tarvitse mainostaa tukevansa tasa-arvoa, koska ne näyttävät sen teoillaan.

Sinulle, yksityishenkilö, joka haluat tukea tasa-arvoa ja oikeuksien toteutumista, annan yhden, ystävällisen neuvon. Tee itse jotakin asian eteen. Valvo oikeuksien toteutumista ja puutu oikeuksia loukkaaviin tilanteisiin. Älä kysele homoilta heidän seksielämästään, lesboilta heidän ”mies- ja naisrooleistaan” tai transihmisiltä heidän genitaaleistaan. Äläkä varsinkaan kutsu heitä ”transuiksi”. Näillä opeilla pääset jo pitkälle.

-Laurell

Neverlandin kauhut

Leaving Neverland

Heipähei seikkailujeni seuraajat. Once again, pahoittelut pitkästä tauosta kirjoituksissa. Elämäntilanteeni on ollut lievästi sanottuna hankala viime aikoina, sitä tulen avaamaan myöhemmin lisää.

Tänään on kuitenkin aika puhua aiheesta, joka ei valitettavasti ole lainkaan positiivinen, mutta se nostaa tärkeitä aiheita esiin, joten koen, että siitä puhuminen on paikallaan. Tämä on aiheuttanut minussa niin paljon tunteita, että niiden purkaminen tapahtuu parhaiten tätä kautta.

Järkyttäviä tarinoita

Tänään siis puhutaan paljon puhutusta ja kohutusta, Michael Jacksoniin kohdistuvia hyväksikäyttöepäilyjä käsittelevästä ”Leaving Neverland” -dokumentista. Dokumentissa kaksi miestä, Wade Robson ja James Safechuck kertovat järkyttävistä kokemuksistaan. Kumpikin olivat joutuneet alakouluikäisinä Michael Jacksonin seksuaalisesti hyväksikäyttämiksi.

Kuvassa Michael Jackson poseeraa Wade Robsonin kanssa vuonna 1988.

Ensimmäinen kysymys, joka herää oikeastaan aina tästä dokumentista puhuttaessa, on se, että pitäisikö näitä kertomuksia uskoa vai ovatko Robson ja Safechuck vain huijareita, kenties rahan ja huomion toivossa? Oma kantani tähän on se, että tarinoiden aitouden pystyy näiden kahden henkilön kasvoilta lukemaan. En jaksa uskoa siihen, että kukaan olisi niin patologinen valehtelija, että pystyisi tuolla pieteetillä samat tarinat kertomaan. Minä uskon näiden tarinoiden pitävän paikkansa. Heidän kertomuksiaan tukee myös heidän todistetusti läheinen suhde Jacksoniin. Sekä Safechuck että Robson löytyvät useilta Jacksonin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun videoilta, olivat ne sitten musiikkivideoita tai vain Jacksonista kuvattuja ”paparazzi-videoita”.

Michael on joutunut vielä kuolemansakin jälkeen useiden hyväksikäyttöepäilyjen kohteeksi. Nämä kaksi kertomusta ovat kuitenkin eniten huomiota saaneet ja eniten keskustelua herättäneet. Sekä Robson että Safechuck kertovat yksityiskohtaisesti siitä, kuinka he päätyivät Jacksonin lähipiiriin ja mihin tekoihin MJ heitä ohjasi, sekä mitä Jackson itse lapsille teki.

Tässä vaiheessa lienee tärkeää kertoa se, että hyväksikäytöt kestivät useita vuosia. Robson oli hyväksikäyttöjen alkaessa 7-vuotias ja Safechuck 10-vuotias. Kyseessä siis todellakin olivat pienet lapset.

Mitä ajatuksia dokumentti minussa herätti?

Lienee jopa lieventelyä sanoa, että olen järkyttynyt dokumentin jäljiltä. Eilen dokkarin katsottuani, en ole juurikaan pystynyt edes muuta ajattelemaan. On uskomattoman surullista katsoa ja kuunnella tarinoita siitä, kuinka kahden pienen pojan elämä on käytännössä tuhottu, ja vieläpä heidän suurimman idolinsa toimesta.

Jacksonin tapaukset ovat definitio sanalle hyväksikäyttö. Hyväksikäyttöön useimmiten liittyy rikoksen tekijän ”auktoriteettiasema” uhria kohtaan. Tässähän tuo määritelmä täyttyy täysin. Jackson käytti hyväkseen näiden lasten haavoittuvuutta ja fanirakkautta idoliaan kohtaan. Jacksonin on useasti kerrottu olevan itsekin kuin ”lapsi”, dokumentissakin toisen miehistä äiti kertoo Michael Jacksonin tunnuttua ”kuin omalta pojalta”, hänen vietettyä niin paljon aikaa poikansa kanssa.

Haluan esittää muutaman kysymyksen sinulle, lukijani. Miltä sinusta tuntuisi ajatus siitä, että vieras aikuinen mies haluaisi nukkua 7-vuotiaan poikasi vieressä? Se luultavasti tuntuisi aika vastenmieliseltä ja jopa etovalta. Jos soppaan kuitenkin heitetään se fakta, että tämä kyseinen vieras mies on maailman kenties kaikkien aikojen suurin poptähti ja itsekin kuin ”lapsi”, on tämä kysymys ollut aikamoinen pala purtavaksi näiden kahden pojan äideille. En kyllä silti voi ymmärtää sitä naiiviuden ja sinisilmäisyyden määrää näiltä vanhemmilta.

Minusta ainakin kuulostaa jo ajatuksena aika kummalliselta, että aikuinen mies tahtoo viettää kaiken vapaa-aikansa alakouluikäisten poikien kanssa, eikä omaa oikeastaan lainkaan oman ikäisiään ystäviä. Selityksenähän pidetään sitä, että Jacksonilta jäi itseltään ikään kuin ”lapsuus väliin”, hänen noustua tähteyteen jo pienenä lapsena. Kuitenkaan mielestäni ei ole yhtäkään validia selitystä näille Jacksonin ”tavoille”.

Loppukaneetit

Jacksonin teot ovat kammottavia. Ne ovat niin kammottavia, että en yksinkertaisesti pystyisi enää klikkaamaan yhtäkään MJ:n kappaletta auki Spotifysta. En varmastikaan ole ainoa, joka ajattelee näin. Nämä teot tekevät Jacksonista popin kuninkaan ohella törkeän pedofiilin ja hyväksikäyttäjän. Let that sink in.

Olen niin pahoillani jokaisen pojan puolesta, jotka ovat joutuneet Jacksonin hyväksikäyttämäksi. Heitä on useita, mikäli ”huhut” pitävät kutinsa. Tietysti tilanteesta tekee poikkeuksellisen se, että itse tekijä ei enää planeetallamme ”moonwalkkaile”. Lähipiiri tottakai kiistää nämä kaikki väitteet, mutta mistä he voisivat tietää? Jackson itse kertoi olleensa yksinäinen ja viettävänsä paljon aikaa yksin, miten siis nämä lähipiirin ihmiset voisivat tietää, mitä siellä Neverland Ranchin syvimmissä sopukoissa on oikeasti tapahtunut?

Palataan seuraavalla kerralla jonkun ”vähän” positiivisemman aiheen parissa. Nämä järkytyksen aiheet täytyi vain saada pois sydämeltä. Laitan alle linkin Yle Areenaan, josta voitte itse mennä katsomaan tämän kyseisen dokkarin. Sanottakoon, että dokumentti on järkyttävää katseltavaa, enkä suosittele sitä herkimmille.

https://areena.yle.fi/1-4673202

– Laurell

Mistä minä saan inspiraatiota?

Inspiraatio ja sen lähteet

Heipähei pitkästä aikaa! Edellisestä kirjoituksesta on jo pitkän aikaa. Sen sijaan, että käyttäisin koko postausta pahoitteluun ja selittelyyn kirjoitustauostani, ajattelin käyttää sen tärkeän aiheen käsittelyyn.

Aiheena tänään on inspiraatio. Asia, joka merkitsee eri ihmisille varmasti eri asioita. Itse musiikin parissa hääräävänä ihmisenä se merkitsee lähinnä musiikillista vaikutusta. Inspiroidun lahjakkaista ja uniikeista artisteista, jotka vähät välittävät mielipiteistä ja tekevät omaa juttuaan. Inspiroidun kuitenkin myös muistakin kuin musiikkialan ihmisistä.

Laitan postauksen loppuun myös seitsemän artistia/yhtyettä, jotka ovat inspiroineet minua eniten kulkemaan omaa polkuani.

Mikä minua inspiroi?

Kuten sanoin tuossa aiemmin, minua inspiroi ennen kaikkea omanlaatuisuus. Se, että uskaltaa tehdä juuri sillä tavalla omaa juttuaan kun itse tahtoo. Se, että näyttää omalla lahjakkuudellaan ja talentillaan muille ”kaapin paikan”.

Muusikot inspiroivat minua eniten, tietenkin. Olen itse musiikin parissa duunaileva tyyppi ja yksi suurimmista minua eteenpäin potkivista ”factoreista” on juurikin kasa upeita ja lahjakkaita kanssa-artisteja, joiden loistavat edesottamukset motivoivat minua tekemään lisää ja kulkemaan rohkeasti omaa tietäni. Ilman tämänkaltaista inspirointia, en usko, että tällä alalla edes olisin.

Minua inspiroivat myös musiikkia kuuntelevat ja siitä nauttivat ihmiset. Esimerkiksi keikoilleni saapuvat ihmiset saavat minut inspiroituneeksi. Ei ole montaa hienompaa asiaa maailmassa kuin ihmisten viihdyttäminen musiikin avulla. Olen onnekas, että saan tehdä yhtenä työnäni nimenomaan sitä.

Miten löytää inspiraatiota?

Itselläni oli pitkään ”inspiraatioton” kausi, nimenomaan musiikin saralla. Tuntui, että kirjoittamisesta ei tule mitään, en osaisi mitään, eikä yksinkertaisesti huvittanut. Nuo fiilikset ovat jokseenkin kammottavia, onhan kyse kuitenkin maailmassa eniten rakastamastani asiasta, musiikista ja sen tekemisestä.

Tuonkaltaisia fiiliksiä on silloin tällöin edelleen, en ole päässyt niistä täysin irti. Riittämättömyyden tunnetta on varmasti kaikilla joskus. Olen kuitenkin löytänyt inspiraation ja motivaation jatkaa, niistä ajoittaisista fiiliksistä huolimatta. Niitä fiiliksiä on välillä, mutta ne eivät ole voitolla, ne eivät hallitse minua ja tekemisiäni.

Miten inspiraation voisi sitten meistä jokainen löytää? Varmasti täysin sataprosenttisen varmaa tapaa siihen ei ole, ainakaan sellaista, mikä toimisi kaikilla. Itselläni kuitenkin ainoa tapa inspiraation löytämiseen on jatkuva avoimuus uusille asioille (esimerkiksi musiikissa uusille genreille, joille en aiemmin ole lämmennyt). Katselen myös esimerkiksi paljon dokumentteja ja muita vastaavia musiikin alalla työskentelevistä ihmisistä. Se, jos joku, saa minut motivoituneeksi.

Inspiraatio on mielenkiintoinen asia. Minun mielestäni inspiraatio lähtee siitä hetkestä, kun sanot mielessäsi itsellesi; ”Minäkin haluan tehdä noin, minä haluan olla kuin hän”. Tässä ei nimenomaan ole kyse kateudesta tai mistään sellaisesta. Inspiroituneisuuteen ei liity katkeruuden tai vihan tunteet. Se on vain ja ainoastaan positiivinen tunne.

Toivottavasti juuri sinä siellä löydät vielä inspiraation. Ja miksi et löytäisi? Jokaiselle meistä on olemassa inspiraation lähde, se voi löytyä lähempää kuin uskotkaan!

7 minua eniten inspiroivaa artistia/yhtyettä (satunnaisessa järjestyksessä)

1. Sanni (kuva: Jussi Särkilahti)

Yksi Suomen valovoimaisimmista poptähdistä. Kirjoittanut jo esiteininä ensimmäiset biisintekstinsä. Alusta asti mennyt omaa tietään ja jo nuorena vallannut paikkansa Suomen poptaivaan kirkkaimpien tähtien joukossa. Sanni myös kirjoittaa itse kaikki kappaleensa alusta loppuun.

Sanni on oman tiensä kulkija. Häntä ei kiinnosta vihaajat, vaan hän tekee asiat juuri sillä tavalla, kun itse tahtoo. Itsevarmuus ja käsittämätön lahjakkuus. Nämä kaksi asiaa yhdistyvät Sannissa ja siksi hän inspiroi minua.

2. Marcus & Martinus (kuva: Live Nation Finland)

”Jaahas, nämä teinipopparit taas”. Näin saatat ajatella kun Marcus & Martinuksesta puhutaan. Esitän kuitenkin sinulle kysymyksen, mitä SINÄ teit 10-vuotiaana? Vastauksesi tuskin on; voitin Norjan nuorten suurimman kykykilpailun ja solmin levytyssopimuksen. Se oli case tämän parivaljakon kohdalla.

Nämä pojat ovat saaneet aivan järjettömän paljon aikaan lyhyessä ajassa. He täyttävät helmikuussa vasta 17 vuotta, mutta ovat jo julkaisseet kolme studioalbumia, kaksi kirjaa, elokuvan ja tehneet mm. Euroopan kiertuetta maailmantähti Jason Derulon kanssa. Minua heissä inspiroi ennen kaikkea se, kuinka paljon he rakastavat musiikkia. He käyvät vielä kouluakin kiertämisen ja studiotyön yms. ohella. Se kertoo jo jonkintasoisesta motivaatiosta työtään kohtaan. Tämä lahjakas kaksikko on mennyt jo pitkän matkan ja tulee menemään vielä paljon pidemmälle!

3. Cheek (kuva: Matti Matikainen)

Suomen suurin. Suomen kenties kaikkien aikojen suurin. Nämä ylistykset yhdistyvät tähän artistiin lähes aina. Hän on paitsi suosittu, myös äärimmäisen lahjakas. Tai ehkäpä minun pitäisi käyttää imperfektiä, tämä tähti nimittäin on jo päättänyt menestyksekkään rap-uransa.

Moni ei tainnut edes tajuta, millaisesta talentista on Jare Tiihosessa kyse. Hänen tekstinsä ovat järjettömiä. Ja siis nimenomaan hyvällä tavalla. Uskallan sanoa, että Suomessa ei ole parempaa riiminversoajaa kuin tämä lahtelainen. Vertaansa vailla oleva lavakarisma yhdistettynä tarkkaan viilattuun liveshow’hun ja siihen vielä kaverin loistavat tekstit päälle. Nämä tekivät Cheekistä yhden Suomen kaikkien aikojen parhaista artisteista. Livenä Cheek oli joka kerta säväyttävä. Ja tiedän mistä puhun, sillä näin hänet livenä lavalla 17 kertaa vuosien 2008 ja 2018 välillä. Minua inspiroi Cheekissä hänen loputon kunnianhimonsa, rohkeutensa ja talenttinsa.

4. Kendrick Lamar (kuva: Frazer Harrison/Getty Images)

Onko tämä Comptonista, Kaliforniasta ponnistava 31-vuotias kaveri räppäri, taiteilija, runoilija, nero? Minusta hän on niitä kaikkia. Tutustuin Kendrickin musiikkiin ensi kertaa vuonna 2011, hänen julkaistua silloin debyyttialbuminsa Section.80. Tänä päivänäkään ei olla julkaistu montaa parempaa hiphop-albumia kuin tuo kyseinen lätty.

Kendrick on mieletön kirjoittaja. Häneltä ei todellakaan lopu ideat kesken ja näissä hänen ideoissaan vain taivas on rajana. Esimerkiksi yli 10 Grammy-ehdokkuutta kerännyt To Pimp A Butterfly –albumi oli yhdistelmä nykyräppiä ja 70- ja 80- lukujen funkia ja jazzia. Kendrickin tekstit ovat kerta toisensa jälkeen mieltä avartavia ja ajatuksia herättäviä. Niitä täytyy tosissaan kuunnella, jotta niistä saa kaiken irti. Jotakin lahjakkuudesta kertoo mm. se, että hänen vuoden 2017 hittialbuminsa DAMN. palkittiin tänä vuonna Pulitzer-palkinnolla.

5. Ellie Goulding (kuva: Getty Images)

Englannin mittakaavaan pienestä, Herefordin kaupungista kotoisin oleva poptähti on etenkin viime vuosien aikana vakiinnuttanut paikkansa maailman kirkkaimpien tähtien joukossa. Etenkin vuonna 2015 julkaistu albumi Delirium nosti Gouldingin osaketta popmarkkinoilla.

Hän on yksi eniten minua inspiroivista artisteista. Hän on mielettömän taitava laulaja, jolla on todella uniikki, tunnistettava laulusoundi. Hän on livenä erittäin vakuuttava. Tässäkin tapauksessa tiedän, mistä puhun, sillä näin Ellien livenä Provinssissa 2017. Tuo keikka on yksi minua eniten inspiroineista parituntisista koko elämäni aikana. Palaan välillä edelleen noihin tunnelmiin katselemalla videoita ja kuvia keikalta. Hän osaa myös kirjoittaa, mm. hittibiisi On My Mind on syntynyt pääosin hänen kynästään.

6. Kent (kuva: Peter Gehrke)

Halusin tälle listalle myös yhtyeitä, jotka ovat inspiroineet minua. Tässä on yksi niistä suurimmista. Lapsuuteni suosikki, teini-ikäni suosikki, suosikki edelleen. Vuonna 2016 pillit pussiin pannut ruotsalaisyhtye Kent. Jäin tuolloin valitettavasti ilman lippua heidän Suomen jäähyväiskeikalleen. En koskaan saanut mahdollisuutta nähdä yhtyettä livenä.

Kent nautti kansainvälistäkin suosiota, huolimatta siitä, että yhtye esiintyi pääasiassa ruotsin kielellä. Ruotsin kieli toisaalta on kyllä niin kaunis kieli, että helppohan sitä on muuallakin arvostaa. Yhtyeen keulahahmo Joakim Berg on todella taitava säveltäjä ja sanoittaja. Etenkin vuonna 2007 julkaistu albumi Tillbaka till samtiden on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä. Siltä löytyy mm. megahitti Ingenting. Kent on inspiroinut minua pienestä pitäen ja inspiroi edelleen.

7. Freddie Mercury / Queen (kuvien lähde tuntematon)

Puhutaan ensin Queenistä yhtyeenä. Halusin jättää tässä listauksessa tärkeimmän viimeiseksi. Mikään yksittäinen yhtye ei ole koskaan ollut minulle niin merkityksellinen ja inspiroiva kuin Queen. Olin pienenä mukana Queen-musikaalissa, ja noihin aikoihin tutustuin yhtyeen musiikkiin. Ihastuin siihen ensi kuulemalta. Vuosi oli tuolloin 2010. Queen merkitsee tänä päivänäkin minulle sanoinkuvaamattoman paljon. Kuuntelen yhtyeen musiikkia edelleen päivittäin ja se saa minut inspiroitumaan joka kerta.

Queenin parhaita albumeja mielestäni ovat vuonna 1980 julkaistu The Game, vuonna 1975 julkaistu A Night At The Opera, sekä vuonna 1991 julkaistu Innuendo. Heidän albumeistaan on todella vaikea erotella niin sanotusti jyviä akanoista, koska ne ovat kaikki loistavia. Ja tarkoitan, kaikki. Yhtyeen soundi on sellainen, johon kukaan muu ei tule koskaan yltämään. Se on täysin omanlaatuinen, muiden yläpuolella. Livenä bändi oli vertaansa vailla.

Heidän musiikkinsa on nostanut minut pohjalta. Ja kun sanon pohjalta, todella tarkoitan sitä. Muutamia vuosia sitten elämässäni oli hetki, jolloin voin uskomattoman huonosti, sekä fyysisesti että henkisesti. Tuntui, että mikään ei auta. Yksi asia auttoi. Se oli Queenin musiikki. Tuolloin koin sellaisen inspiraationtäyteisen ”herätyksen”, että koin vihdoin tajuavani, mikä elämän tarkoitus ja ”tehtäväni” tässä maailmassa on. Queen ja Freddie Mercury pelastivat minut.

Tänä vuonna julkaistiin myöskin yhtyeen tarinasta kertova elokuva, Bohemian Rhapsody. Itse olin totta kai heti ennakkonäytöksessä katsomassa pätkän. Olin todella tyytyväinen näkemääni. Kieltämättä yhtyeen megafanina hieman jännitti etukäteen, että miten Queenin ja Freddie Mercuryn uskomaton tarina on saatu kapturoitua reiluun pariin tuntiin. Siinä kuitenkin onnistuttiin briljantisti. Rami Malek teki loistavan roolityön Freddienä. Ei varmasti mikään helpoin rooli vetää.

Sitten voitaisiin puhua erikseen Queenin keulahahmosta, kaikkien aikojen parhaasta live-esiintyjästä, kaikkien aikojen taitavimmasta singer-songwriterista, kaikkien aikojen parhaasta rock-ikonista, Freddie Mercurysta.

Tämä kyseinen kaveri merkitsee minulle enemmän kuin kukaan artisti maailmassa. Hän on ollut lapsesta asti suurin idolini ja on sitä edelleen. Tulee aina olemaan. Freddie on inspiroinut minua niin paljon, että minua suorastaan itkettää se fakta, etten pääse siitä häntä koskaan henkilökohtaisesti kiittämään. Hän on suurin esikuvani, nyt ja aina.

Loppusanat

Kuten aiemmin mainittua, toivon todella hartaasti, että juuri SINÄ löydät inspiraatiosi tässä maailmassa. Uskon siihen, että meillä jokaisella on oma tehtävämme ja paikkamme täällä. Minulla se on musiikki. Musiikki pelasti minut ja koen, että minulle on sitä kautta suotu mahdollisuus tulevaisuudessa myös pelastaa itse muita ihmisiä sen avulla.

Kiitos kun olit seuranani tänään, palataan asiaan pian! <3

-Laurell

Päivitystä musan saralla

Ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu

Oikein hyvää heinäkuuta kaikille rakkaille mun sekoilujeni seuraajille! Kesäkuu tuli ja meni ja kovan viisukirjoitusrupeaman jälkeen ajattelin, että näiden sivujen on hyvä antaa ”huilata” hetki. Nyt on kuitenkin tullut aika palata niin sanotusti sorvin ääreen erittäin tärkeän aiheen kera.

”Ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu”. Otsikoin tämän postauksen tuolla lauseella, koska se kuvaa hyvin fiilistäni, mikä minulla on musiikin suhteen ollut viimeisten vuosien ja ennen kaikkea kuukausien aikana.

Miksi minulta ei ole vielä julkaistu musiikkia?

Se on kysymys, joka minulta kysytään yllättävänkin usein. Minua harmittaa teidän, useiden uskollisten seuraajien puolesta, koska lupaamaani musiikkia ei vielä olla julkaistu.

No mikä siihen nyt sitten on syynä? Yksinkertaisesti se, että oman jutun ja oman soundin löytäminen on ollut äärimmäisen vaikeaa. Olen kirjoittanut musiikkia aktiivisesti nyt n. vuoden ajan (aktiivisesti -sanalla tarkoitan päivittäisellä tasolla) ja yrittänyt löytää kipinää ja motivaatiota, joka veisi minut aihioineni oikeaan suuntaan.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kirjoittanut enemmän musiikkia, enemmän HYVÄÄ musiikkia, kuin koskaan ennen.  Olen kirjoittanut musiikkia suomeksi ja englanniksi. En ole oikeastaan aiemmin edes vielä päättänyt laulu- ja kirjoituskieltäni, koska oma juttu on ollut niin pahasti hukassa. Ensimmäiset omat hittiaihioni ovat syntyneet vasta aivan lähiviikkoina. Ainakin minulla on vahvasti sellainen tunne.

Ilokseni voin kertoa, että nyt tuntuu vahvasti siltä, että olen löytänyt oman soundini, oman juttuni, oman tyylini. Viimeisten kuukausien ja etenkin viimeisen kuukauden aikana tekemäni aihiot ovat olleet _ensimmäisiä_, joiden takana voin seisoa sataprosenttisesti ja ylpeänä kertoa niiden olevan sitä ”minun juttuani”. Nyt se kova tekeminen siis vasta alkaa.

Jatkosuunnitelmat musiikin parissa

Suunnitelmia jatkon varalle on paljon. Teemme isäni Frogleyn kanssa duokeikkoja aktiivisesti ja sitä kautta pääsen olemaan musaa kuuntelevan yleisön kanssa fyysisesti tekemisissä, mikä on minulle äärimmäisen tärkeää.

Kuten sanottua, nyt se kova tekeminen vasta alkaa. Kirjoitan tällä hetkellä enemmän musiikkia kuin koskaan eläessäni aiemmin. Kirjoittamisesta on vihdoin tullut minulle työ. Odottakaa vain, Laurell is coming!

Suuri kiitos kaikille teille, jotka jaksatte tsempata ja olette matkassa mukana. Merkitsette minulle enemmän kuin osaatte edes arvata. Jatkakaa samalla rakkaudella.

-Laurell

Finaalin magiaa

Ennakot pitivät kutinsa

Hello there! Näin on jälleen yksi viisuvuosi taputeltu. Jälleen yksi erittäin hieno ja kovatasoinen viisuvuosi taputeltu. Tällä kertaa viisuvuosi, joka tarjosi paljon erilaisia yllätyksiä, sekä semifinaaleissa että finaalissa.

Kärkikasti ei kuitenkaan hirvittäviä yllätyksen hurraa-huutoja aiheuttanut. Voiton vei odotetusti Israelin Netta Barzilai kappaleellaan ”Toy”. Toiseksi sijoittui toinen suurimmista voittajasuosikeista, Kyproksen Eleni Foureira biisillään ”Fuego”.

Nyt on aika puida lauantainen finaali. Laitan alle arviot finaalin top 3:sta, finaalin top 3 -yllättäjistä ja finaalin top 3 -flopeista. Enjoy!

Lopullinen top 3

(all photos: Thomas Hanses & Andres Putting (eurovision.tv))

1. Israel (Netta Barzilai – Toy)

Israel pääsi nauttimaan viisuvoitosta pitkän tauon jälkeen. Viimeksi maa on juhlinut Eurovision Song Contestin voittoa vuonna 1998, kun Dana International voitti viisut kappaleellaan ”Diva”.

Todellinen diiva on myös tämän vuoden voittaja Netta Barzilai, mutta niin kuin myös Dana International, Netta on sitä nimenomaan hyvässä mielessä. Kappale ”Toy” erottui joukosta niin vahvasti, että loppujen lopuksi se vei yleisöäänet ylivoimaisesti, vaikka juryäänissä olikin vasta kolmas.

2. Kypros (Eleni Foureira – Fuego)

Lieskat ja suuret tukat eivät tuoneet Kyprokselle sittenkään maan ensimmäistä viisuvoittoa. Lähellä se oli. Tämän lähempänä se ei sijoituksen kannalta voi olla. Ennen tätä vuotta Kyproksen paras sija viisuissa oli ollut viides, jonka se oli saavuttanut kolmeen kertaan. Voittoa toivottiin, sitä ei saatu.

However, Kypros ja Eleni Foureira voivat olla erittäin tyytyväisiä. ”Fuego” aiheutti viisufanien keskuudessa suorastaan ilmiön ja Eleni oli yksi kisojen pidetyimmistä artisteista. Uskon, että Elenillä tulee olemaan huomattavasti menestyksekkäämpi kansainvälinen ura kuin voittaja Nettalla.

3. Itävalta (Cesar Sampson – Nobody But You)

Nyt täytyy myöntää, että veikkaukseni tämän kaverin osalta meni aika rajusti päin mäntyjä ja metsiä. Onneksi. Cesar yllätti kaikki ja sijoittui upeasti kolmanneksi, ollen pitkään jopa voitossa kiinni.

Mutta niin kuin monissa tapauksissa, jury piti, kansa ei. Cesar voitti tuomaristoäänet, mutta yleisöäänissä hän oli vasta sijalla 13. Se oli karmea pettymys ja oli jo siinä vaiheessa selvää, että Itävallan toinen voitto neljän vuoden sisään karkaisi käsistä. Cesar kuitenkin teki maansa ylpeäksi ja yllätti koko viisukansan.

Top 3 -yllättäjät

1. Saksa (Michael Schulte – You Let Me Walk Alone)

Uskallan sanoa, että tätä ei osannut odottaa kukaan. Saksan biisi on toki erittäin kaunis, tarinaa myöten. Maa ei kuitenkaan missään vaiheessa kuulunut top 5 -kastiin veikkauksissa, mutta niin vain Saksan karismaattinen solisti vei maansa neljänneksi. Upeaa työtä!

2. Albania (Eugent Bushpepa – Mall)

Albanian Eugent oli yksi tämän vuoden viisujen suurimpia yllättäjiä. Sen ei pitänyt oddsien mukaan päästä edes finaaliin, mutta toisin kävi. Finaalissa sen arvioitiin sijoittuvan sijoille 20-26, mutta Eugent näytti jälleen epäilijöille. 11. sija on Albanian viisuhistorian yksi parhaimpia sijoituksia ja se on loistava saavutus koko viisutiimiltä!

3. Italia (Ermal Meta & Fabrizio Moro – Non Mi Avete Fatto Niente)

Tuntuu, että Italia jaksaa yllättää vuodesta toiseen. Se aina heitetään oddseissa aivan häntäpäähän, mutta yleisö rakastuu heihin kerta toisensa jälkeen. Niin kävi myös tällä kertaa. Italia oli juryäänten jälkeen sijalla 17, mutta nousi lopulta viidenneksi saatuaan kolmanneksi eniten yleisöpisteitä. Italian tunteikas tulkinta puri Eurooppaan, hienoa!

Top 3 -flopit

1. Australia (Jessica Mauboy – We Got Love)

Jälleen yksi osoitus siitä, että varman päälle ottaminen ei ole viisuissa koskaan kannattava veto. Australia lähetti viisuihin yhden maansa suurimmista tähdistä, Jessica Mauboyn. Tuloksena oli kuitenkin aivan totaalinen katastrofi. Etenkin se, että Australia sai kaikkein vähiten yleisöääniä finaalissa, oli hirvittävä isku ausseille, jotka ovat jo tottuneet hyvään viisumenestykseen.

2. Norja (Alexander Rybak – That’s How You Write A Song)

Norja lähti viisuihin enemmän ja vähemmän takki auki. Se lähetti vuoden 2009 sankarinsa Alexander Rybakin, jonka piti tuoda voitto Norjaan, mutta sen sijaan tuloksena oli täydellinen floppi, 15. sija. En itse nähnyt Rybakin voittomahdollisuuksia kovinkaan suurina, mutta odotin häneltä ehdottomasti vähintään top 10 -sijoitusta. Sitä ei nähty ja Rybakin viisuimago on ainakin osittain turmeltu.

3. Suomi (Saara Aalto – Monsters)

Saara esiintyi upeasti. Hän teki kaikkensa. Niin kuin teki koko viisutiimi. Fakta vain nyt kuitenkin on se, että 25. sija on surkea saavutus. Suomen olisi ehdottomasti pitänyt pystyä edes jollakin tavalla kamppailemaan 10 sakkiin pääsystä. Suomi ei kuitenkaan ollut lähelläkään niitä sijoja missään vaiheessa. Suomi teki kaikkensa, mutta 25. sija oli tuloksena. Se ei vain yksinkertaisesti riitä.

Viisukiitokset

Erittäin suuret kiitokset ja halit ja pusut jokaiselle, joka on ollut mukana elämässä ja hengittämässä Euroviisuja tänä vuonna kanssani. On ollut ilo tehdä näitä viisupostauksia parin vuoden tauon jälkeen.

Tämän vuoden viisut tarjosivat paljon yllätyksiä ja paljon ei-niin yllättäviä asioita. Hienot viisut Portugali kuitenkin järjesti. Ensi vuonna viisukaravaani matkaa Israeliin, todennäköisesti Jerusalemiin.

Palataan sitten taas jossakin vaiheessa jonkun aivan muunlaisen postauksen kera, kiitos näistä viisuista mun osaltani! <3

-Laurell